Alivakuutetun rakennuksen korvaukset palovahingosta

Asiakkaan omakotitalossa tapahtui tulipalo kesäkuussa 2025. Palon todennäköinen syttymissyy oli kuuma kekäle muoviastiaan tyhjennettyjen tuhkien seassa. Tuli levisi ja aiheutti laajoja vahinkoja rakennukselle.

Asiakas haki vahinkoa korvattavaksi kotivakuutuksesta ja vakuutusyhtiö antoikin korvauspäätöksen, jonka mukaan tulipalovahinko korvataan kotivakuutuksesta. Sitä ei kuitenkaan korvattaisi kokonaan.

Vakuutusyhtiön mukaan rakennus oli nimittäin alivakuutettu.

Vakuutuskirjan mukaan rakennus oli vakuutettu 178 neliömetrin pinta-alasta, joka vastasi alkuperäisten rakennuslupakuvien mukaista pinta-alaa.

Rakennukseen oli kuitenkin vakuutusyhtiön mukaan tehty koko kerrosalan kokoinen kellari, joka ei näkynyt lupakuvissa, eikä kellaria ollut siten laskettu pinta-alatietoihin mukaan vakuutusta tehtäessä. Vakuutusyhtiön mukaan todellinen vakuutettava pinta-ala oli noin 337 neliömetriä.

Vakuutusyhtiö katsoi, että vakuutusmaksuja oli siten maksettu vain 74 % siitä, mitä vakuutus olisi maksanut, jos sille olisi annettu oikeat pinta-alatiedot. Tällä perusteella vakuutusyhtiö katsoi rakennuksen olleenalivakuutettu.

Vakuutusyhtiö ilmoitti, että se korvaa vahingosta vain 74 %. Käytännössä tämä tarkoitti 26 % vähennystä kaikista rakennuksen korjauskustannuksista, joka tarkoittaisi useiden kymmenien tuhansien eurojen kulujen jäämistä asiakkaan itse maksettavaksi.

Tässä tapauksessa keskeiseksi juridiseksi kysymykseksi nousi se, oliko kyse oikeasti alivakuutuksesta vakuutusyhtiön esittämin tavoin, vai todellisuudessa asiakkaan tiedonantovelvollisuuden laiminlyönnistä pinta-alatietoja koskien.

Tämä ero on ratkaiseva, koska vakuutusyhtiöllä ei olisi oikeutta tehdä korvausmäärään mitään vähennystä, jos virhe pinta-alatiedoissa ei ollut johtunut mistään asiakkaan virheestä.

Alivakuutuksesta säädetään vakuutussopimuslain 58 §:ssä. Sen mukaan omaisuus on alivakuutettu, jos vakuutussopimukseen merkitty vakuutusmäärä on merkittävästi vakuutetun omaisuuden oikeaa arvoa pienempi. Alivakuutustilanteessa vakuutusyhtiö voi korvata vahingosta vain vakuutusmäärän ja omaisuuden arvon suhteen mukaisen osan.

Asiakkaan tiedonantovelvollisuuden laiminlyönnistä puolestaan säädetään vakuutussopimuslain 22-23 §:ssä ja korvauksen alentamisesta 34 §:ssä. Niiden mukaan mikäli asiakas on antanut vääriä tai puutteellisia tietoja, joiden vuoksi vakuutusmaksu on sovittu liian pieneksi, korvausta voidaan alentaa todellisen ja perityn vakuutusmaksun suhteen mukaisesti.

Vakuutusyhtiö vetosi tässä tapauksessa nimenomaan alivakuutusta koskevaan vakuutussopimuslain 58 §:ään. Emme kuitenkaan hyväksyneet tätä.

Kyse ei ollut liian alhaiseksi sovitusta vakuutusmäärästä vaan liian alhaisesta vakuutusmaksusta. Vakuutusyhtiön oikeutta korvausmäärän alentamiseen tulisi siten arvioida vakuutussopimuslain 34 §:n eikä 58 §:n mukaan.

Tämä ero on olennainen, koska vakuutussopimuslain 34 §:n soveltaminen edellyttää, että vakuutusyhtiö näyttää asiakkaan itse antaneen vääriä tai puutteellisia tietoja. Pelkästään se, että pinta-alatiedot olisivat olleet väärin, ei vielä osoittanut, että kyse oli asiakkaan virheestä.

Vakuutusta ostaettaessa asiakkaalla ei nimittäin vakuutussopimuslain 22 §:n mukaan ole oma-aloitteista velvollisuutta antaa vakuutusyhtiölle tietoja, vaan vakuutusyhtiön tulee kysyä kysymykset, joihin sitten tulee antaa totuudenmukaiset vastaukset.

Asiakkaan ei siis tarvitse alkaa omatoimisesti miettimään, mitähän kaikkia asioita vakuutusyhtiö voisi tarvita vakuutustarjouksen antamiseksi. Vakuutusyhtiö tietää riskivalintaan liittyvät kriteerit parhaiten, joten sen pitää kysyä tiedot oma-aloitteisesti.

Keskityimme uudelleenkäsittelypyynnössämme osoittamaan, että vakuutusyhtiö ei ollut näyttänyt nimenomaan asiakkaan kertoneen pinta-alatiedoista mitään väärin.

Vakuutusyhtiö ei ollut esittänyt näyttöä siitä, miten tieto 178 neliömetrin pinta-alasta oli tullut vakuutusyhtiölle tai mitä kysymyksiä asiakkaalle oli esitetty vakuutuksen hankkimisen yhteydessä. Vakuutusyhtiö oli vain todennut, että vakuutuskirjalle merkitty pinta-ala oli lähellä vuoden 1974 rakennuslupakuvien mukaista neliömäärää ja että sen perusteella pinta-alatiedot olivat liian pienet.

Vakuutusyhtiö tulkitsi kuitenkin asiaa virheellisesti.

Yksistään se, että vakuutuskirjalle oli merkitty pinta-alaksi 178 neliömetriä, ei ollut osoitus juuri asiakkaan antaneen kyseistä tietoa vakuutusyhtiölle. Jotta vakuutusyhtiöllä voisi olla oikeus korvausmäärän alentamiseen, vakuutusyhtiön pitäisi pystyä näyttämään toteen, että:

1. se oli kysynyt asiakkaalta pinta-alatietoa riittävän yksiselitteisesti vakuutuksen hankkimisen yhteydessä ja
2. että asiakas oli itse antanut väärän tiedon pinta-alasta, eikä se ollut perustunut esimerkiksi vakuutusmyyjän arvioon rakennuksen pinta-alasta (kun joskus muinoin vakuutusmyyjät vielä kiertelivät ovelta ovelle kauppaamassa myös kotivakuutuksia)

Vakuutusyhtiö ei ollut tässä tapauksessa esittänyt mitään näyttöä siitä, että se olisi kysynyt asiakkaalta kellarin pinta-alasta tai että tiedustellessaan pinta-alasta, se oli kertonut riittävän yksiselitteisesti, mitkä rakennuksen tilat siihen tuli laskea mukaan.

Jos vakuutusyhtiö haluaa vedota siihen, että nimenomaan asiakas on antanut vääriä tietoja, sen on näytettävä asia toteen.

Korostimme myös, että kellari oli itse asiassa rakennettu jo rakennuksen rakentamisajankohtana vuonna 1974, mutta se oli jäänyt silloin viimeistelemättä. Kellari oli samassa tilassa myös vahinkohetkellä. Mitään virheellistä tietoa ei ole siten ylipäänsä voitu antaa.

Toinen keskeinen argumenttimme koski sitä, että vakuutusyhtiö sovelsi väärää lainpykälää. Vakuutusyhtiö vetosi alivakuutusta koskevaan vakuutussopimuslain 58 §:ään, vaikka kyse oli asiakkaan tiedonantovelvollisuudesta.

Vakuutussopimuslain 58 § soveltuu tilanteisiin, joissa vakuutusmäärä on liian pieni. Tässä tapauksessa kyse ei ollut vakuutusmäärästä vaan vakuutusmaksusta. Asiaa tulisi siten arvioida vakuutussopimuslain 34 §:n mukaan.

Vakuutussopimuslain esitöissä nimenomaisesti todetaan, että vakuutussopimuslain 34 § koskee tilanteita, joissa asiakas on ilmoittanut esimerkiksi asunnon pinta-alan todellista pinta-alaa pienemmäksi. Tämä oli juuri sellainen tilanne, josta tässä tapauksessa väitettiin olevan kyse.

Viittasimme myös Vakuutuslautakunnan vakiintuneeseen ratkaisukäytäntöön vastaavissa tapauksissa. Esimerkiksi tapauksesa FINE-003545 lautakunta käsitteli tilannetta, jossa vakuutettu pinta-ala poikkesi todellisesta pinta-alasta. Asiakkaiden kaksikerroksinen omakotitalo oli vaurioitunut palossa. Vakuutus oli hankittu vakuutusyhtiön verkkosivujen kautta.

Vakuutusyhtiö väitti, että rakennus oli alivakuutettu, koska asiakkaat olivat ilmoittaneet pinta-alaksi 130 neliömetriä, vaikka todellinen pinta-ala oli 199 neliömetriä. Vakuutuslautakunta katsoi kuitenkin, että vakuutusyhtiö ei ollut osoittanut, että asiakkaat olisivat laiminlyöneet tiedonantovelvollisuuttaan.

Vakuutuslautakunta totesi, että asiakkaat olivat erehtyneet nettilomakkeella olleen kysymyksen sisällöstä vain vähäisestä huolimattomuudesta. Koska huolimattomuus ei ollut vähäistä suurempaa, vakuutusyhtiöllä ei ollut oikeutta alentaa korvausta.

Tämä tapaus vahvisti näkemystämme siitä, että vakuutusyhtiön on näytettävä kysyneensä asiasta riittävän selkeästi. Pelkkä virheellinen pinta-ala vakuutuskirjalla ei riitä, vaan täytyi myös näyttää, että pinta-alatietoa koskeva kysymys oli yksiselitteinen eikä tulkinnanvarainen (kuten tapauksessa FINE-003545).

Vakuutusyhtiö hyväksyi lopulta argumenttimme ja suostui korvaamaan vahingon ilman vähennystä korvausmäärään.

Kyse oli merkittävästä voitosta asiakkaalle, sillä 26 % vähennys olisi tarkoittanut useiden kymmenien tuhansien eurojen jäävän vakuutuksesta korvaamatta.

Ilman uudelleenkäsittelypyyntöämme asiakas olisi menettänyt 26 % kaikista rakennuksen korjauskustannuksista. Vasta kun haastoitimme vakuutusyhtiön juridisen perusteen ja näytön puutteen, vakuutusyhtiö suostui maksamaan täyden korvauksen.

Tämä tapaus osoittaa, että vakuutusyhtiöt voivat tulkita erilaisia vahinkoon liittyviä asiakirjoja yksioikoisesti taikka suorastaan virheellisesti. Pelkkä yleisluonteinen maininta asiakirjalla voi huonoimmassa tapauksessa johtaa virheellisesti kielteiseen päätökseen, jota koskevan solmun aukaiseminen vaatiikin sitten juristin apua.

Tapaus on merkityksellinen tietysti myös niille, jotka vuokraavat asuntoja esimerkiksi läheisille jättäen omaa irtaimistoaan vielä asuntoonsa taikka sen varastotilaan tai jos kyseinen omaisuus on annettu vuokralaiselle käyttöön. Vakuutusyhtiö oli nimittäin oikeassa siinä, vuokratuksi annetun omaisuuden vahinkoja ei aina tarvitse korvata kotivakuutuksesta.

Tapaus korostaa myös näyttötaakan merkitystä vakuutusasioissa. Kun vakuutusyhtiö vetoaa rajoitusehtoon, sen on pystyttävä osoittamaan rajoitusehdon soveltuminen. Vakuutetun ei tarvitse todistaa kielteistä tosiseikkaa.

Vakuutusyhtiöiden päätökset eivät aina ole oikein. Usein ne perustuvat vakuutusehtojen virheelliseen tulkintaan, puutteellisiin selvityksiin tai automaattisiin laskelmiin, jotka eivät ota huomioon todellista tilannetta.

Jos olet saanut vakuutusyhtiöltä kielteisen päätöksen, päätöksen oikeellisuus kannattaa varmistaa nimenomaan vakuutusjuridiikkaan erikoistuneen juristin ilmaisella arviolla.

Me osaamme haastaa vakuutusyhtiöiden päätökset ja tarvittaessa hankkia asiantuntijalausunnot tai muut selvitykset, jotta saat korvaukset, joihin olet oikeasti oikeutettu.

→ Mistä kotivakuutuksissa yleensä riidellään?